Kenen ruori ja missä plotteri?

Rakenneuudistuksen kaatuminen oli suuri pettymys. Se aiheutti turhautumista, sillä tällaiset uudistukset ovat kokonaiskirkon kannalta todella tarpeen. Päätöksen seurauksena monet pienet seurakunnat tulevat tiensä päähän itsenäisinä seurakuntina, kun niillä yhtymämallissa olisi ollut mahdollisuus säilyttää toiminnallinen itsenäisyytensä. Turhautuminen on kuitenkin käännettävä toivoksi ja pettynyt katse uusia vaikuttamisen mahdollisuuksia etsiväksi. Näin olisi menty parhaiten eteenpäin, mutta nyt on etsittävä muita ratkaisuja ja maksettava päättämättä jättämisen hinta. Enkä nyt tarkoita vain niitä noin 400 000 euroa, jotka erään arvion mukaan uudistuksen valmistelutyö on tullut maksamaan.

Eilisessä postauksessani pohdin kirkolliskokouksen päätöksentekoa. Eilinen pettymys ison uudistuksen kaatumisesta neljään ääneen ja määräenemmistösäännökseen kirvoitti kehittämään ajatusta epävirallisesta tavasta ratkoa vaikeita kysymyksiä kirkolliskokouksessa.

Kuvaan vielä lyhyesti ongelman:

1. Kirkolliskokouksen ohjaava prosessi toimii pääsääntöisesti hyvin. Teimme linjakkaita ja valmistelua ohjaavia äänestyksiä, joiden perusteella rakenneuudistusta valmisteltiin enemmistön tahdon mukaan.
2. Mietintöjen ja lausuntojen valmistuttua niihin oli kirjattu eriäviä mielipiteitä, joiden perusteella saattoi hahmottaa, ketkä valiokuntien jäsenistä vastustavat mitäkin milläkin perusteella. Tämä ei kuitenkaan anna kuvaa koko salin ajattelusta. Sitä varten on täysistunto, jossa käydään yleiskeskustelu ja jossa voi esittää mielipiteitä.
3. Keskustelun aikana kävi ilmi esityksen kipukohdat. Osalle yksityiskohdat nousivat kynnyskysymyksiksi, osalle ne olivat kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä. Olisi tarvittu neuvottelua, jota pienissä porukoissa käytiinkin, mutta josta ei - järjestelmän puuttuessa - saatu riittävää kokonaiskuvaa.
4. Ratkaisevaan äänestykseen mentäessä tulos oli yllättävä, sillä esityksen kaatajien joukossa oli useita sellaisia edustajia, jotka olivat olleet valmistelemassa kirkkohallituksen esitystä, piispainkokouksen lausuntoa tai hallinto- /lakivaliokunnan mietintöä eivätkä olleet jättäneet mietintöihin eriävää mielipidettä.
5. Lopputulos oli se, että esitys kaatui lillukanvarsiin, joista olisi voitu neuvottelemalla päästä sopimukseen.

Ratkaisu voisi olla seuraavanlainen:

1. Isojen asioiden ympärille perustettaisiin yleisellä salissa esitetyllä kutsulla neuvottelukokoontumisia, jossa olisi mahdollisuus käydä keskustelua keskustelupöytäkirjan ulkopuolella. Moni tuntuu pelkäävän salipuheenvuoroissa epäröintiä tai tietämättömyyden osoittamista. Tämä mahdollistaisi notkeamman keskustelun ja dialogin.
2. Keskustelussa saataisiin hahmo siitä, mitkä ovat esityksen kipukohdat kenellekin ja vastuuttaa henkilöt jotka selvittävät kokoontumisesta puuttuvien edustajien kannat ja kynnyskysymykset. Näin muodostettaisiin kokonaiskuva, jonka pohjalta olisi mahdollista
   a) arvioida esityksen realistisia läpimenomahdollisuuksia sellaisenaan
   b) arvioida voitaisiinko maaliin päästä kompromisseilla
   
3. Kun kokonaiskuva on selvillä voidaan neuvottelua joko jatkaa mikäli mahdollisuuksia näyttää olevan tai jättää asia sikseen ja säästää valmisteluresursseja muuhun. 
4. Prosessi voisi jatkua useammissa kokoontumisissa, jossa kipukohtien ratkaisujen ympärillä neuvoteltaisiin ja etsittäisiin kokonaisratkaisua, jossa löydetään kynnyskysymyksiksi nousseisiin asioihin ratkaisuja joita salipuheenvuoroilla on mahdotonta muodostaa.
5. Neuvottelun päätteeksi sovittaisiin, miten asia kommunikoidaan niille edustajille, jotka eivät ole olleet läsnä, jolloin kaikilla olisi kokonaisnäkemys asiasta ennen asian ratkaisevaa käsittelyä.

Tämä malli mahdollistaisi synodaaliselle toimielimelle ominaisen yhteisen kannanmuodostuksen notkeammin kuin mitä nykyinen työjärjestys ja epäviralliset "sauna-, lenkki-, pankki- ja muut valiokunnat" sallivat.

Voi olla että seurakuntarakenneuudistukseen etsitään vielä pikamenettelyllä jotain pelastusrengasta. Edessä on silti päätöksentekohetki, jossa edellytetään 3/4 määräenemmistöä. Näitä asioita tulee olemaan vielä tällä kaudella muitakin, esimerkiksi kysymys diakonivirasta.

Nykyinen kirkolliskokouksen työjärjestys on kuin jäykkä ruori, jonka kääntämisessä on sellaista klappia ettei lopputuloksesta ole varmuutta. Tällä mallilla saataisiin klappi poistettua ja plotteri joka kertoisi, missä mennään.