Mitä oikeastaan kirkolliskokous päätti avioiliittolakiin liittyen?

Kirkolliskokouksen hyväksymä mietintö uuteen avioliittolakiin liittyvästä aloitteesta on otettu monin tavoin vastan. Kirkolliskokouksessa sitä kiiteltiin, monissa paikoissa pöyristyttiin.
Yritän selventää hieman, mistä tässä päätöksessä on kysymys.


Kirkolliskokous ja kirkon päätöksenteko on sidottu tiettyyn rakenteelliseen etenemistapaan. Kirkolliskokous valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan ja sen täytyy saada päätökseen kaikki sille jätetyt aloitteet tämän nelivuotiskauden aikana. Aloitteet ja mietinnöt, joita ei ehditä käsitellä, jäävät raukeamaan. Kuluva vuosi on tämän kirkolliskokouskauden viimeinen. Seuraavien vaalien ehdokasasettelu on käynnissä.


Kun pohdimme aloitetta, mietimme, mikä voisi olla viisasta tässä vaiheessa. Mikä pohjustaisi sitä tilannetta, joka vuonna 2017 koittaa uuden lain tullessa voimaan? Mikä ehkäisisi kirkon jakautumista? Kirkolliskokouksen kokoonpano on sellainen, ettei se kykyne tekemään vaadittavaa 3/4 määräenemmistöä asiasta. Se ei myöskään olisi ehtinyt käsitellä mitään avioliittoteologian uudelleen arviointiin liittyvää aloitetta. Siispä aloitteessa esitettiin prosessia, jonka tavoitteena on
1.    arvioida uuden avioliittolainsäädännön seurauksia kirkolle;
2.    tukea avointa ja kaikkia osapuolia kunnioittavaa keskustelua avioliitosta ja perheestä;
3.    osoittaa, että kirkko arvostaa samaa sukupuolta olevissa parisuhteissa eläviä ihmisiä ja heidän lapsiaan; sekä
4.    edistää luterilaisen avioliitto- ja perhekäsityksen sekä sen historian tutkimusta.




Nyt hyväksytty mietintö oli kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan prosessin tulos tästä aloitteesta. Yleisvaliokunta ei tee kirkon oppiin liittyviä ratkaisuja tai esityksiä. Sen tehtävä on käsitellä sellaiset aloitteet, jotka eivät kuulu millekään muulle valiokunnalle.
Tästä lähtökohdasta valiokunta päätyi toteamaan, että ei tarvita selvitystä kirkon avioiliittoteologiasta, koska se on useissa asiakirjoissa jo määritelty.



Yritin tähän videolle tiivistää perusajatuksen: Ei siinä ole mitään pelottavaa, että nykytilanne todetaan. Se on surkea vähemmistöihin kuuluville, mutta se on tällainen. Nyt kun on todettu, mikä käsitys on, voi seuraava (toukokuussa alkava) kirkolliskokous ottaa kantaa avioliittoteologian uudelleenarviointiin. Päätä ei voi laittaa asiassa pensaaseen.







Mietinnössä käännetään katseita Skotlannin episkopaalisen kirkon suuntaan.
Toivon yleisesti että ihmiset asettuisivat tukemaan tätä keskustelumallia (lisään myöhemmin tähän linkin puheenvuorooni, jossa esittelin asian kirkolliskokoukselle). Siinä on suurempia mahdollisuuksia kuin arvaammekaan. Emme kykene aitoon ja kohtaavaan keskusteluun, ilman kokemuksellista jakamista, joka tämän mallin mukaisesti tapahtuu turvallisessa ja luottamuksellisessa ympäristössä. Tunnepuhe voi sen sijaan saada jotain liikkeelle, lisätä ymmärrystä.

Keskusteluprosessin toivon auttavan siihen, että ne jotka nyt kokevat asian vaikeaksi tai merkityksettömäksi itselleen pääsisivät kerrankin kuuntelemaan asiasta aitoa tunnepuhetta. Ja puhumaan sellaista itse. Sellaisella on omassa elämässäni ollut vaikutusta. Teologinen argumentaatio on yksi osa prosessia, mutta vähintään yhtä merkittävä on tämä keskustelun toinen haara, jossa etsitään syvempää ymmärrystä.


Mietinnön viimeinen ponsi hyväksyttiin muutettuna. Aloitteessa esitettiin historiallisen tutkimuksen tekemistä avioliitto- ja perhekäsityksen historiasta. Piispa Irja Askolan muotoilema uusi ponsi laajensi tutkimusalaa niin, että nyt kirkkohallitusta pyydettiin ryhtymään toimenpiteisiin avioliitto- ja perhekäsityksen yhteiskunnallisia, kulttuurisia, ja kirkollisia muutoksia koskevan tutkimuksen julkaisemiseksi. Pidän tätä laajennusta merkittävänä ajatellen edessä olevaa prosessia.



Sen kritiikin otan vastaan, että mietintö sulkee silmät ympäröivältä todellisuudelta. Niin tekee. Harjoitan metanoiaa, että sen osalta en henkilökohtaisesti enempään pystynyt.
Silti jaksan uskoa, että tämän mietinnön jälkeen lähtökohdat ovat paremmat tulevan kirkolliskokouskauden keskustelulle kirkon avioliittokäsityksestä kuin silloin, jos koko aloite olisi jätetty raukeamaan.

Uskon myös että kirkon kasvatus- ja perheasiat voivat edistää tästä asiasta käytävää keskustelua rakentavampaan suuntaan. Mieluummin yritetään kuin ollaan yrittämättä. Ei pidä luopua toivosta, vaikka turhautumisen määrä onkin huomattava.

Oikeastaan minulla olisi sellainen pyyntö, että kun tämä keskustelumalli aikanaan rantautuu seurakuntiin, niin ottakaa siitä koppi. Heittäytykää siihen rukouksen, akvaariokeskusteluiden ja hyvän ruuan siivittämään prosessiin jossa muutaman päivän ajan luottamuksellisesti ja asiantuntevan perheneuvojan liidaamana puidaan omia tuntoja asiasta.

Kenen ruori ja missä plotteri?

Rakenneuudistuksen kaatuminen oli suuri pettymys. Se aiheutti turhautumista, sillä tällaiset uudistukset ovat kokonaiskirkon kannalta todella tarpeen. Päätöksen seurauksena monet pienet seurakunnat tulevat tiensä päähän itsenäisinä seurakuntina, kun niillä yhtymämallissa olisi ollut mahdollisuus säilyttää toiminnallinen itsenäisyytensä. Turhautuminen on kuitenkin käännettävä toivoksi ja pettynyt katse uusia vaikuttamisen mahdollisuuksia etsiväksi. Näin olisi menty parhaiten eteenpäin, mutta nyt on etsittävä muita ratkaisuja ja maksettava päättämättä jättämisen hinta. Enkä nyt tarkoita vain niitä noin 400 000 euroa, jotka erään arvion mukaan uudistuksen valmistelutyö on tullut maksamaan.

Eilisessä postauksessani pohdin kirkolliskokouksen päätöksentekoa. Eilinen pettymys ison uudistuksen kaatumisesta neljään ääneen ja määräenemmistösäännökseen kirvoitti kehittämään ajatusta epävirallisesta tavasta ratkoa vaikeita kysymyksiä kirkolliskokouksessa.

Kuvaan vielä lyhyesti ongelman:

1. Kirkolliskokouksen ohjaava prosessi toimii pääsääntöisesti hyvin. Teimme linjakkaita ja valmistelua ohjaavia äänestyksiä, joiden perusteella rakenneuudistusta valmisteltiin enemmistön tahdon mukaan.
2. Mietintöjen ja lausuntojen valmistuttua niihin oli kirjattu eriäviä mielipiteitä, joiden perusteella saattoi hahmottaa, ketkä valiokuntien jäsenistä vastustavat mitäkin milläkin perusteella. Tämä ei kuitenkaan anna kuvaa koko salin ajattelusta. Sitä varten on täysistunto, jossa käydään yleiskeskustelu ja jossa voi esittää mielipiteitä.
3. Keskustelun aikana kävi ilmi esityksen kipukohdat. Osalle yksityiskohdat nousivat kynnyskysymyksiksi, osalle ne olivat kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä. Olisi tarvittu neuvottelua, jota pienissä porukoissa käytiinkin, mutta josta ei - järjestelmän puuttuessa - saatu riittävää kokonaiskuvaa.
4. Ratkaisevaan äänestykseen mentäessä tulos oli yllättävä, sillä esityksen kaatajien joukossa oli useita sellaisia edustajia, jotka olivat olleet valmistelemassa kirkkohallituksen esitystä, piispainkokouksen lausuntoa tai hallinto- /lakivaliokunnan mietintöä eivätkä olleet jättäneet mietintöihin eriävää mielipidettä.
5. Lopputulos oli se, että esitys kaatui lillukanvarsiin, joista olisi voitu neuvottelemalla päästä sopimukseen.

Ratkaisu voisi olla seuraavanlainen:

1. Isojen asioiden ympärille perustettaisiin yleisellä salissa esitetyllä kutsulla neuvottelukokoontumisia, jossa olisi mahdollisuus käydä keskustelua keskustelupöytäkirjan ulkopuolella. Moni tuntuu pelkäävän salipuheenvuoroissa epäröintiä tai tietämättömyyden osoittamista. Tämä mahdollistaisi notkeamman keskustelun ja dialogin.
2. Keskustelussa saataisiin hahmo siitä, mitkä ovat esityksen kipukohdat kenellekin ja vastuuttaa henkilöt jotka selvittävät kokoontumisesta puuttuvien edustajien kannat ja kynnyskysymykset. Näin muodostettaisiin kokonaiskuva, jonka pohjalta olisi mahdollista
   a) arvioida esityksen realistisia läpimenomahdollisuuksia sellaisenaan
   b) arvioida voitaisiinko maaliin päästä kompromisseilla
   
3. Kun kokonaiskuva on selvillä voidaan neuvottelua joko jatkaa mikäli mahdollisuuksia näyttää olevan tai jättää asia sikseen ja säästää valmisteluresursseja muuhun. 
4. Prosessi voisi jatkua useammissa kokoontumisissa, jossa kipukohtien ratkaisujen ympärillä neuvoteltaisiin ja etsittäisiin kokonaisratkaisua, jossa löydetään kynnyskysymyksiksi nousseisiin asioihin ratkaisuja joita salipuheenvuoroilla on mahdotonta muodostaa.
5. Neuvottelun päätteeksi sovittaisiin, miten asia kommunikoidaan niille edustajille, jotka eivät ole olleet läsnä, jolloin kaikilla olisi kokonaisnäkemys asiasta ennen asian ratkaisevaa käsittelyä.

Tämä malli mahdollistaisi synodaaliselle toimielimelle ominaisen yhteisen kannanmuodostuksen notkeammin kuin mitä nykyinen työjärjestys ja epäviralliset "sauna-, lenkki-, pankki- ja muut valiokunnat" sallivat.

Voi olla että seurakuntarakenneuudistukseen etsitään vielä pikamenettelyllä jotain pelastusrengasta. Edessä on silti päätöksentekohetki, jossa edellytetään 3/4 määräenemmistöä. Näitä asioita tulee olemaan vielä tällä kaudella muitakin, esimerkiksi kysymys diakonivirasta.

Nykyinen kirkolliskokouksen työjärjestys on kuin jäykkä ruori, jonka kääntämisessä on sellaista klappia ettei lopputuloksesta ole varmuutta. Tällä mallilla saataisiin klappi poistettua ja plotteri joka kertoisi, missä mennään.

Kirkolliskokouksen päätöksenteon hitaudesta ja ennakoitavuudesta

Kun kirkolliskokous päättää jostain, on päätös aina melkoisen myllytyksen tulos. Lyhimmillään päätös etenee aloitteesta/esityksestä mietinnöksi päivässä. Yksinkertaisissa asioissa aloite ja siitä laadittu mietintö voi tulla käsitellyksi yhden istuntoviikon aikana. Isoissa asioissa polku onkin hankalampi.

Diakonaattiin (nyk. Diakonivirka) liittyvä uudistus on pyörinyt kirkon päätöksenteon rattaissa jo yli viisikymmentä vuotta. Erilaisia malleja on yksi toisensa jälkeen upotettu, mutta asia pulpahtaa pintaan aina uudelleen, koska asiaa ei ole saatu vietyä päätökseen.
Päätöksenteossa pyritään aina huomioimaan aikaisemmat päätökset ja suhteuttamaan ne nykytilaan. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tämä tarkoittaa vuosituhansien kaarien maalaamista mietintöihin.

Tänään illalla ratkaisuun tuleva seurakuntien rakenneuudistus on varsin mittava mammutti päätettäväksi. Se on ollut erilaisissa välivaiheissa kirkolliskokouksen käsiteltävänä jo vuosikausia.


Rakenneuudistuspakettiin sisältyy lukuisia yksityiskohtia, joista esiintyy salissa vastakkaisia mielipiteitä. Tämän aamuisessa käsittelyssä tällaisista kohdista äänestettiin, jotta saataisiin varsinainen paketti varsinaiseen lopulliseen muotoonsa päätöksentekoon. Joku kannatti diakonin viran säilyttämissä seurakunnan pakollisena virkana, joku kanttorin. Osa halusi, ettei yhtymärovastille tulisi seurakuntien kirkkoherrojen hallinnollista esimieheyttä. Ja niin edelleen.

Käsittelyn ongelma isoissa paketeissa on, että iso ja merkittävä uudistus saattaa kaatua pieneen yksityiskohtaan. Kirkkolain ja järjestyksen läpimeno edellyttää 3/4 äänienemmistöä lopullisessa äänestyksessä. Ongelmana on että yksityiskohdista on vaikea, lähes mahdoton neuvotella, koska siihen ei ole rakenteita. Ryhmittyminen mahdollistaisi ryhmäneuvottelemisen, jolloin voitaisiin sopia esimerkiksi rakennepaketin yksityiskohdista ilman pelkoa siitä että ne kaatavat kokonaisuudistuksen. Toisaalta ryhmäkurin tulo kirkolliskokoukseen olisi synodaaliselle päätöksenteolle vierasta - täällä on tavattu keskustella avoimesti ja antaa dialogin vaikuttaa lopputulokseen. Nytkin on nähty monien vaihtavan mielipidettään rakenneuudistuksen vastustajista sen puolustajiksi.

Kirkolliskokouksen työskentelyyn tarvittaisiin jonkinlainen koeäänestysjärjestelmä, jolla voitaisiin suuntaa-antavasti testauttaa jonkun yksityiskohdan vaikutus lopputulokseen ja nähdä etukäteen, kuka suunnilleen mitäkin mielipidettä edustaa. Ennen isoja päätöksiä voisi järjestää jonkinlaista iltakoulutyyppistä vapaata keskustelua, jossa voisi tehdä myös koeäänestyksiä. Nyt kuljemme kohti illan äänestystä rakenneuudistuksesta jännittäen, kuinka monelle diakonin viran pakollisuus oli niin iso kynnyskysymys että he olisivat valmiita kaatamaan koko tärkeän rakenneuudistuspaketin. Itse ainakin olisin ollut valmis luopumaan muutamista yksityiskohdista, jos olisin tiennyt sen takaavan kokonaisuuden läpimenon.


Voisiko tällaista iltakouluratkaisua pilotoida diakonivirka-uudistuksen päätäntäprosessissa marraskuussa?