Kirkon tulevaisuudesta

Tiistai oli varsin mielenkiintoinen päivä. Käsittelimme kirkon tulevaisuusselontekoa ja valiokunnassa paketoimme vieraskielisen työn kysymyksistä mietinnön, joka tänään jaettaneen pöydille. Illalla puimme epävirallisemmissa yhteyksissä seurakuntarakenteita.
Monelta suunnalta tulevat aloitteet ja mietinnöt kaikki puhuvat yhdestä asiasta, kirkon tulevaisuudesta.

Kirkon tulevaisuusselonteon lähtökohta on, että kirkon tulevaisuutta leimaa voimakas muutos. Kulttuurien monimuotoistuminen, maailmantalous ja -politiikka, aatevirtaukset ja viestinnän tapa muuttavat sekä ympäröiviä rakenteita että jäseniämme.
Piispa Jolkkonen hahmotteli esittelypuheenvuorossaan kolme kiteytettyä tulevaisuuskuvaa:
1. Valkoisten vanhusten kirkko, jossa nykyrakenteista pidetään kiinni niin kauan kuin voidaan.
2. Kiistelevä kirkko, jossa on paljon mielipiteiden mukaan jakautuneita, keskenään riiteleviä pieniä seurakuntia.
3. Yhdessä uudistuva kirkko, joka pitää ytimestä kiinni ja pyrkii keskustellen siitä käsin uudistumaan ajan haasteiden keskellä.
No, ei tarvitse olla Einstein päätelläkseen, mikä malli selonteon laatijoilla saattoi olla mieluisimpana skenaariona.

Kirkon tulevaisuuskeskustelua leimaavat usein varsin synkät visiot. Ajatellaan, että kirkosta eroamisista, rakenteellisesta jäykkyydestä, veropohjan kapenemisesta, yhteiskunnallisesta uskontohygieniasta, eläkerahojen riittämättömyydestä ja sisäisistä ristiriidoista seuraa se, että pian keskustellaan siitä, kuka sammuttaa viimeisenä valot.
Tällainen ajattelu on toki herättelevää ja lisää muutoshalukkuutta, mutta varsin usein siitä aiheutuu lamaantumista ja turhaa pessimismiä.
Kirkko ei kaatunut 90-luvun laman aikana, vaikka niin monissa seurakunnissa luultiin. Kirkko ei kaatunut Suomen saatua autonomian 1809. Se ei kaatunut Ruotsin kuninkaan takavarikoitua kirkon omaisuuden ja muutettua opin luterilaiseksi.

En usko kirkon koskaan kaatuvan rakenteellisiin myllerryksiin. Sen ydin on jossain muualla kuin rakenteissa. Uskoa eteenpäin kantaa loppuviimein Pyhä henki, kirkko on Kristuksen ruumis ja toimintaympäristömme suuret raamit Isän Jumalan luomaa.
Kirkko voi kyllä menettää elinvoimaisuuttaan, jos tehdään huonoja ratkaisuja. Tällaisena nyt mainitsen haluttomuuden suunnitella seurakunnan toimintaa ja taloutta ennakoiden, koska se johtaisi vaikeisiin ratkaisuihin. Tällöin usein päädytään vain toimintamäärärahojen leikkaamiseen.
Onko kuitenkin niin, että jos meillä on töissä paljon henkilöitä, joilla ei ole toimintamäärärahoja tehdä mitään, muuttuu työntekijöiden virsi helposti valitusvirreksi siitä, että ei ole rahaa ja eikä voida järjestää mitään? Jos leikkaukset kohdistetaan ajoissa rakenteisiin, mutta säilytetään toimintaa varten resursseja, elinvoimaisuus on aivan toisenlainen.

Tänään pohditaan täysistunnossa kirkon organisaatiojärjestelmän uudistamista ja keskushallinnon supistamista. Mietintö luotaa kirkon muutostarpeita ja vertailee kirkon organisaatiota suhteessa vaikkapa puolustusvoimiin, S-osuuskauppaliikkeeseen, SPR:iin, MLL:oon ja muihin pohjoismaisiin kirkkoihin. Mietintö päätyy esittämään asian selvittämiseksi komiteaa, mikä saattaa hieman herättää hilpeyttä. Komiteat ovat kuitenkin kirkolliskokouksen järeää kalustoa, jolla on viety läpi isompia muutosprojekteja ennenkin. Saas nähdä, miten keskustelu etenee.

Kirkolla on toivoa nyt ja tulevaisuudessa. Toivon kantaminen on kirkon tehtävä. Se näkyy jokaisessa kirkkoon sitoutuneessa ihmisessä, on hän sitten missä roolissa tahansa. Meidän horisonttimme on toivon horisontti.

Twiittaan lisää ajankohtaista täysistunnon edetessä.